Fanfiction nro. 1
1. Tähkäpää
Missä sinä olet? Nousin joka aamu samasta vuoteesta, samaan aikaan samassa huoneessa... Kylmien kiviseinien sisällä, suljettuna, lukittuna, vangittuna. Aivan yksin.
Vain isäni kävi luonani... Mutta joskus iltaisin kuulin ikkunaltani soittoa. Kaunista soittoa, jonka kaltaista en ollut koskaan eläessäni kuullut. Mutta kun ryntäsin ikkunalle katsomaan, ei ketään näkynyt. Soitto hiipui tummaan yöhön, jolloin nostin katseeni taivaaseen ja joka ikinen ilta mielessäni oli pyörinyt se sama kysymys: Kuka oli tuo soittaja? Miltä hän näytti?
"... Isä. Minä... Minä haluaisin... Käydä ulkona." Sanoin eräänä iltana, kun isäni oli jälleen tornissani.
"Mitä...? Poika, etkö käsitä, että ulkomaailma on vaarallinen! Se on liian vaarallinen kaltaisellesi heikolle, nuorelle pojalle! Et saa lähteä tornista, et missään tapauksessa!" Isä huusi minulle takaisin. Katsoin häneen harmahtavan sinisillä silmilläni ja nielaisin varovasti.
"... Jos sinä niin sanot." Kuiskasin. Oliko ulkomaailma tosiaan... Niin vaarallinen? Voisiko se muka olla? Isäni lähdettyä letitin jälleen kerran hiukseni ja painuin sängylleni, tuijottaen kattoon.
"... Minä rukoilen... Antakaa minun kuulla hänen soittonsa tänäkin yönä... Antakaa minun nähdä hänet. Haluan tietää, kuka hän on..." Kuiskasin hiljaa ja suljin silmäni, vaipuen herkkään uneen. Niin herkkään, että pienikin risahdus olisi minut siitä herättänyt.
Tuntien kuluttua kuulin sen. Tutun äänen. Soiton.
Avasin silmäni ja nousin nopeasti istumaan, katsoen ikkunalle päin. Nousin ylös ja juoksin ikkunalle, hopean hohtoiset hiukseni heiluen perässäni. Laskin käteni ikkunalaudalle ja katsoin ulos kuunkajon valaisemalle aukealle... Muutamien puiden välissä, viimein liikettä... Katsoin hetken, mutta viimein saan suuni auki.
"Odota!" Huusin pimentyvään yöhön... Musiikki lakkasi yhtä nopeasti, kuin liikekin. Tuo pysähtyi ja katsoin yhä hänen suuntaansa. Sydämeni tykytti rinnassani lujaa, niin lujaa, että hengittäminen oli hankalaa.
"... Kuka olet?" Kysyin viimein kovaan ääneen. Hahmo kääntyi minuun päin, katsoen minuun kai takaisin... Astellen hiljaa puiden varjoista kuun valoon. Katsoin häntä enkä voinut estää suuni hidasta aukeamista, mutta suljin sen pian, etten näyttäisi ihan idiootilta.
Miehellä oli ruskeat hiukset, jotka ylettyivät kiinnitettyinä hänen yläselälleen... Niin lyhyet... Mutta pidemmät, kuin isälläni. Katsoin häntä pitkään. Hänen kasvonsa... En tiedä, hän oli... Komea. Todella komea. Itse näytin varmaan järkyttävältä.
"Nimeni on Thomas... Entä sinun?" Mies esitteli itsensä ja kysyi samalla vastaavasti minun nimeäni. Katsoin häntä hetken, aivan hiljaa.
"... Minulla... Ei ole nimeä." Sanoin hiljaa ja katsoin mieheen.
"... Soitat kauniisti. Olen kuunnellut soittoasi joka ilta ja toivonut, että... Että voisin joku ilta tavata sinut. Ja nyt toiveeni toteutui." Sanoin, hymyillen hieman. Nojasin käsilläni ikkunalautaan ja katsoin miestä alas. Isästäni ei ollut pelkoa, hän asui muualla...
"Sinulla ei ole nimeä? Miksei?" Thomas kysyi minulta.
"En tarvitse sitä... Isäni ei kutsu minua nimellä." Vastasin. Mies ei ollut moksiskaan kehuistani, ainakaan aluksi.
"... Haluatko, että soitan sinulle jotain?" Thomas kysyi viimein. Hymyilin iloisemmin ja nyökkäsin. Mies kaivoi viulun esiin... Hän oli siis soittanut viulua. Ja niin sain kuunnella hänen soittoaan, joka kantautui korviini kauniinpana, kuin koskaan ennen. Ja tätä jatkui joka ikinen yö siitä lähtien.
Eräänä iltana olin ikkunallani odottamassa Thomasia, tuttuun tapaani. Ja kun mies viimein saapui, hymy nousi huulilleni. Jälleen kuuntelin hänen soittoaan, niin kauan ja hartaasti... Rakastin sitä.
"... Haluaisin nähdä sinut lähempää... Voi, kun se olisi mahdollista." Sanoin hänen lopetettuaan. "Kiipeäisin sinne, jos voisin, mutta torni on liian korkea... Ei jalan saati kädensijaa. Muuten olisin jo luonasi." Thomas sanoi. Silloin minä sen tajusin.
"Thomas...! Tiedän, miten pääset luokseni!" Huudahdin ja käännyin, tarttuen palmikkooni ja vedin sitä käsilläni, heittäen lopulta hiukseni ikkunasta alas... Ja ne ylettyivät lähes maahan saakka.
"... Uskomatonta... Siksikö olet tornissa?" Thomas kysyi minulta, katsellen hiuksiani.
"En... Tai oikeastaan, minä en tiedä, miksi olen täällä. Isä väittää, että ulkomaailma on liian paha paikka minulle".
Thomas kiipesi sinä yönä luokseni. Hän seisoi edessäni ja katsoi kasvojani pitkään, sanomatta sanaakaan. Minäkin pysyin aivan hiljaa, nostaen lopulta käteni hänen poskelleen.
"Läheltä olet vielä komeampi..." Sanoin hiljaa. Mutta silloin Thomas veti minut syleilyynsä, kietoi kätensä niin turvallisesti ympärilleni ja halasi minua... Olin hämmentynyt, mutta outo tunne sisälläni kasvoi... Se oli onni. Kiedoin käteni miehen ympärille, iloisena... Ja ennen kuin edes tajusin, Thomasin huulet olivat omillani ja hän suuteli minua.
Olin jo 16 ja tämä oli minun ensimmäinen suudelmani... Ja sen soi minulle mies. Oliko siinä jotain pahaa...? En tiennyt. Jossain syvällä sisälläni tunsin niin... Mutten estellyt Thomasia.
En halunnut estellä.
Kosketus... Se oli outo tunne. Tunne, jota Thomas aiheutti minulle käsillään. Minua nolotti maata siinä, hänen käsiensä kosketeltavana... Ilman yhtäkään ainoata vaatekappaletta. Hänen kehonsa oli lämmin vasten omaani... Hänen pehmeät huulensa kehollani... Tunne oli niin uusi. Niin erilainen... Niin hyvä.
Parkaisin kasvot punaisina. Thomasin kieli kehollani, intiimeillä kehonosillani... Hänen suunsa lämpö, jonka aistin selvästi. Se hyvänolon tunne, kun Thomas koski minuun noine käsineen... Puristin peittoa käsissäni ja kaarsin selkääni, voihkaisten posket punaa hehkuen.
Mikä tämä tunne oli... Se oli niin... Erikoinen... Mutta minä pidin siitä... Thomasin kädet kehollani, niin hellät ja niin varmat. Hänen kielensä, hänen suunsa, kaikki se hienovarainen koskettelu, kaikki se... Se niin nautinnollinen kosketus kehollani...
Rakastin sitä. Pelkäsin sitä. Halusin sitä. Rakastin Thomasia. Ja vaikka tunsin kipua, annoin hänen omia kehoni viimein sinä iltana.
Ja se ilta... Se oli kaikista ihanin, jonka niiden 16 vuoden aikana olin kokenut.
Aamulla heräsin kolinaan. Nousin ylös ja tajusin kivun kehossani, romahtaen takaisin sängylleni. Sattui... Ja olin yksin.
Thomas oli poissa... Hän oli lähtenyt minun nukkuessani. Samassa ovi lennähti auki ja isäni ryntäsi sisälle.
"Senkin... Senkin kiittämätön poika!" Kuului isän vihainen huuto. Säpsähdin sitä ja nousin vaivoin käteni varaan, varoen istumista.
"Isä...? Mitä nyt?" Kysyin hiljaa.
"Mitäkö? Että mitäkö?! Sinä kiittämätön poika! Kuka se mies on?! Kuka?!" Isä huusi suoraan minulle, tarttuen hiuksistani ja veti minut alas sängyltä. Sain pidettyä peitosta kiinni, jotta minulla olisi jotain kehoni peittävää ja parahdin kivusta.
"Isä! Lopeta, lopeta ole kiltti!" Huusin itku kurkussa ja pitelin päätäni. Sattui...
"Sinä et saa tavata sitä miestä enää! Hän ei tule tänne! Ja jos tuleekin, leikkaan hiuksesi lyhyiksi ja samalla sen miehen kaulan poikki!" Isä karjui, päästäen irti ja lähti yhtä kovalla metelillä kuin oli tullutkin. Jäin lattialle makaamaan, itkien hiljaa. Ei...
Koko päivän makasin sängyssäni, vain itkin. Ei... Minä... Minä rakastin Thomasia. Ja nyt isä kielsi meitä tapaamasta! Ei, se ei ollut reilua!
Samaisena iltana minä nousin viimein ylös ja puin päälleni. Letitin hiukseni paremmin ja kävelin varoen huoneen toiseen päähän, lipaston luo, jonka päällä lepäsi veitsi. Vedin sen käteeni ja laskin hiusteni taakse.
"Anna anteeksi isä... Mutten voi elää ilman Thomasia." Kuiskasin hiljaa ja vetäisin. Veitsi leikkasi hopean hohtoiset hiukseni, niin lyhyiksi.... Vain yläselkään pitkiksi, kuten Thomasillakin. Sidoin palmikon toisen pään ja sidoin sen ikkunalaudalle.
"Jos sinä et voi tulla minun luokseni..." Kuiskasin hiljaa ja heitin palmikon ikkunan yli, nousten ikkunalaudalle. Heitin itseni roikkumaan palmikon varaan ja lähdin kiipeämään alas.
"... Minä tulen sinun luoksesi.".
~~~
Tässä oli teille esimakua tuotoksistani, esikoisficcini Tähkäpää. Toivottavasti piditte siitä, kommentit ovat enemmän, kuin tervetulleita~ ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti