Fanfiction nro. 2
2. Prinssi Ruusunen
Kerran kauan, kauan sitten oli loistelias valtakunta täynnä onnellisia ihmisiä, onnellinen kuningaspari. Valtakunnassa vallitsi kuitenkin levottomuus, sillä kuningasparilla ei vieläkään lasta, ei yhden ainoatakaan kruununperillistä. Puheenaihe aiheutti levottomuutta niin hovissa kuin kansassakin ja siitä puhuttiin niin paljon, että eräänä päivänä kuningatar ryntäsi itkien miehensä luokse.
"Kuninkaani! Meidän on tehtävä jotain... En kestä kansassa ja hovissa kiertäviä juoruja enää hetkeäkään!". Hänen aviomiehensä toki tahtoi auttaa asiaa ja miellyttää vaimoaan, joten päätti tehdä huhuista lopun.
Muutaman kuukauden päästä kävikin ilmi, että kuningatar oli raskaana. Niin onnellisena ei oltu kuningasparia nähty moniin vuosiin, joten hovi ja kansa iloitsi heidän kanssaan suunnattomasti.
Kuningasparille syntyi suloinen, vaalea ja sinisilmäinen poikalapsi joka nimettiin Arthuriksi. Tämä nuori lapsi oli kauneinta koko valtakunnassa, eikä kuningattaren saati kuninkaan onnea voinut sanoin kuvailla, kun he pitelivät kaunista lastaan sylissään.
Ristiäisten lähestyessä kuningas kirjoitti kutsuja, mutta... Enemminkin tuskissaan. Hän tahtoi kutsua neljä haltiakummia takaamaan lapsen onnellisuuden, mutta kävi ilmi, ettei kultaisia lautasia riittänyt muut vieraat mukaan laskien tarpeeksi. Niinpä kuningas päätti jättää neljännen haltiakummin kutsumatta ja oli loppujen lopuksi tyytyväinen päätökseensä. Ristiäiset kolkuttelivat jo ovella ja koko hovi oli täynnä innokkaita ihmisiä. Työtä riitti aamusta iltaan, sillä nuoren prinssin ristiäisitä haluttiin tehdä täydelliset.
Ristiäispäivän koittaessa koko hovi odotti innoissaan seremoniaa, sillä haltiakummit linnassa olivat jotain ennenkuulumatonta. Mitään niin taianomaista ei olisi osattu koskaan odottaakaan, pikku prinssin lisäksi tietty. Kuitenkin, suuret juhlat alkoivat ja salissa olevat ihmiset hälisivät kunnianosoituksiaan, kun kolme haltiakummia saapuivat saliin. Heidän perässään koko sali kylpi valossa ja tuntui niin kirkkaalta, kauniilta... Nämä lensivät salin poikki ja niiasivat kuningasparille.
"Arvon kuninkaalliset korkeudet, olemme tulleet antamaan lahjoja nuorelle lapsellenne." Ilmoitti keskimmäinen haltiakummeista juhlallisesti kuninkaalliselle pariskunnalle, joka myöntyi pienellä pään nyökäytyksellä. Niinpä keskimmäinen haltiakummeista lennähti poikalapsen luokse ja heilautti kättään pienellä eleellä.
"Sinusta tulee koko valtakunnan kaunein nuorukainen ja kauneuttasi tullaan ihailemaan ympäri maan." Lausui tämä haltiatar, jonka jälkeen oli toisen vuoro.
"Minun lahjani on, että olet onnellinen etkä koskaan joudu olemaan surullinen." Saneli tämä haltiatarkummi nuorelle poikalapselle, viittoen viimeistä haltiakummia paikalle. Arasti tämä lennähti lapsen luo ja kohotti kätensä.
"... Minun lahjani on..." Tuo aloitti, mutta samassa ovet rämähtivät auki. Haltiattarien mukanaan tuoma valo hämärtyi ja synkkeni. Varjot pitenivät ja kasvoivat, pimeys laskeutui saliin. Tuulenpuuska puhalsi kynttilät sammuksiin ja muutti niiden liekit kalman valkoisiksi, jolloin vain hento valo nostatti varjoja linnan kolkoiksi muuttuneille seinille. Hidas korkojen kopina sai ihmiset väistymään tieltään, kun salin poikki askelsi katkera, neljäs haltiakummi. Nainen askelsi kuningasparin eteen koppavana, katsoen näitä nenänvarttaan pitkin halveksuva katse silmissään.
"Olen todella järkyttynyt siitä, että minut tosiaan jätettiin kutsumatta... Erittäin loukkaantunut. Kuinka kuningaskuntamme palvottu hallitsija saattoi toimia niin väärin minua kohtaan...?" Tämä lausui muuten täysin hiljaisessa salissa, silitellen korppia olallaan.
"En tietenkään ole vihainen... Minäkin tahdon antaa lapsellenne lahjan, arvon korkeudet." Hymähti tämä haltia ja askelsi lapsen kehdon luo.
"... Lahja, tosiaan...".
Haltiatar nousi kunnolla kehdon viereltä ja iski sauvansa lattiaan.
"Kuulkaa, kuningaskuntamme jokainen tilanteen todistava väki! Tämä lapsi tulee elämään kauniin ja onnellisena... Mutta täyttäessään kuusitoista vuotta, hän pistää sormensa värttinään... Ja kuolee!" Haltiatar kajautti ilmoille, liekkien lepattaessa ympärillään. Sitten tämä kääntyi ja askelsi pois, ovet läimähtäen perässään kiinni. Liekit kynttilöissä palasivat normaaleihin väreihinsä ja valo palasi saleihin, kun neljäs haltiatar poistui kuningaskunnasta.
"Älkää huoliko, teidän armonne! Minä... Voin tehdä jotain!" Kiirehti kolmas haltiatar sanomaan, tämä ei ollut tosiaan antanut vielä lahjaansa.
"En voi peruuttaa kauheaa kohtaloa, mutta voin lieventää sitä... Lapsenne ei kuole, mutta pistää sormensa kyllä... Vaipuen satavuotiseen uneen, kuten kaikki hovin ihmisetkin".
Arthurista tosiaan kasvoi onnellinen ja kaikkien rakastama, kaunis nuorukainen pitkine, kiharoine kultakutreineen ja sinisine silmineen. Hänellä oli virheetön, vaalea iho ja siro keho. Hän oli kaikin puolin kaunis nuorukainen, jopa hänen sielunsa oli yhtä lailla virheetön.
Puhdas ja hyväsydäminen, niin viaton...
Mutta Arthur ei tiennyt, mikä häntä odottaisi aivan lähiaikoina...
Miten syntyi todella tarina Prinssi Ruususesta... Minusta.
~
"Isä, olen pian jo kuusitoista! Enkö saisi mennä metsään... Edes hetkeksi?" Tivasin isältäni ja oioin vaalean takkini kuvioituja liepeitä. Silmissäni oli tuima, aneleva katse, jonka tiesin toimivan isään.
"Enpä oikein tiedä... Ehkä sinun olisi korkea aika, mutta...". Isä ei ehtinyt sanoa enempää, sillä minä olin jo lähdössä. Iloisesti nauraen ja hymyillen juoksahdin ulos palatsin valtavista ovista kohti kylää ja sen takana sijaitsevaa metsää. Loppukevään kirkas aurinko lämmitti jokaista kehoni jäsentä ja sai hymyni suorastaan säteilemään. Pyyhälsin metsän reunalle asti ja pysähdyin vetääkseni henkeä.
Samassa kuulin soittoa ja nostin katseeni. Se kuului metsästä... Lähdin seuraamaan kaunista ääntä ja jonkin ajan päästä löysin pienen, kirkkaan lammen ääreltä nuorukaisen... Varsin komean nuorukaisen, oikeastaan. Astelin ujona lähemmäs ja piilouduin puun taakse kuuntelemaan tämän soittoa... En tosin tiennyt, mitä hän soitti... Mutta ei sillä niin väliä kai ollut, ääni oli joka tapauksessa kaunis. Katselin kiinnostuneena tätä nuorukaista ja hymy pysyi hellänä kasvoillani. Siirsin hieman jalkaani, jolloin oksa jalkani alla risahti ja sai lammen rannalla olevan nuorukaisen lopettamaan soittonsa hätkähtäen samalla. Piilouduin äkisti täysin puun taakse, kun tuo kääntyi katsomaan. Kuulin, miten hän nousi ylös ja asteli lähemmäs. Kuuntelin sydän jostain syystä hakaten hänen askeliaan ja liikuin hieman.
Kuulin, että tämä kiersi puuta, joten liikuin mukana, mutta kompastuin kiveen ja rysähdin maahan. Vaaleat hiukseni leviten hieman sekaisina pääni ympärille, maata röhnötin maassa naama edellä ja ketarat ojossa.
"... Oletteko kunnossa?" Kuului tämän nuorukaisen varovainen kysymys, kun tämä saapui vierelleni ja auttoi minut sittemmin ylös. Katsoin toista hetken ja pudistelin samalla vaatteitani. En oikein tiennyt, mitä vastata toiselle.
"... Olen, kiitos vain" Tyydyin lopulta vain vastaamaan ja setvin hieman hiuksiani.
"Mitä te täällä metsässä teette...? Ja sitä paitsi, miksi ihmeessä vakoilette minua?" Mies kysyi, jolloin poskilleni nousi pieni punastus.
"E-ei, minun ei todellakaan ollut tarkoitus vakoilla! Kuulin vain kauniin äänen ja... Minä, tuota..." Aloin paniikissa selittämään miehelle. Katselin ympärilleni hieman hädissäni ja käänsin sitten katseeni mieheen nielaisten.
"... Olen pahoillani, herra." Sanoin lopulta todellakin pahoillani. En ollut tottunut pyytelemään keltään anteeksi, mutta...
"Ottakaa aivan rauhassa vain... Ei se mitään. En voisi suuttua noin kauniille ilmestykselle." Kuului kuitenkin lempeä vastaus ja katsoin toista hämilläni, räpäyttäen sinisiä silmiäni.
"... Ai... No, tuota... Kiitos." Sanahdin hiljaa miehelle ja hymyilin, tajuten kuitenkin pian poskilleni nousevan kuumotuksen. Laskin katseeni ja nostin kädet poskilleni hämmentyneenä, miksi... Miksi minä käyttäydyin tällä tavalla?
"En ole koskaan tavannut kaltaistasi nuorukaista... Olen Philip. Entä teidän nimenne?" Mies kysyi minulta, ottaen kädestäni samalla kiinni. Vedin syvään henkeä miehen koskettaessa minua niin... Hellästi. Katselin häntä sinisillä silmilläni ja tunsin kuumotuksen yhä poskillani.
"M-minä... Nimeni on Arthur...".
Seuraavina päivinä juoksentelin tyytyväisenä varhaisesta aamusta aina myöhäiseen iltaan metsissä ja vietin päiväni Philipin kanssa- tuon ruskeahiuksisen, minua pidemmän miehen kanssa, jonka tummat, syvän siniset silmät vastasivat aina omien silmieni katseeseen. Olin onnellinen Philipin kanssa, mutta samaan aikaan hän teki oloni kovin oudoksi... Jotenkin niin lämpimäksi.
Eräs ilta istuimme sen samaisen lammen rannalla, jonka luona olimme tavanneetkin. Olin väsynyt ja muutenkin niin uupunut, etten hetkeen jaksanut liikkua mihinkään. Väsyneenä nojasin Philipiin, pahemmin edes tajuamatta koko tilannetta. Vasta hänen viedessään kätensä ympärilleni ja sivellessä käsivarttani, tajusin asian...
Punerruin poskiltani hieman ja tunsin, miten sydämeni alkoi pikkuhiljaa takoa rinnassani. Nojailin kuitenkin toiseen hiljaisena ja laskin katsettani hieman, mutta samassa tunsin Philipin hellät sormet poskellani. Inahdin hieman ja punastuin enemmän sen johdosta, mutta sitten tämä mies vei kätensä leualleni. Henkäisin hermostuneena ja nolostuin vain pahemmin, kun Philip käänsi pääni ja samalla katseeni hänen omaansa kohti. Räpäytin silmiäni varovasti ja katselin Philipiä hieman hermostuneena.
Tykytys... Lyönti toisensa perään... En edes tajunnut sitä lähenevää hengityksen lämpöä... Hentoa tunnetta, kättä pääni takana...
Kun... Kun samassa outo tunne valtasi minut. Ja hetkeä myöhemmin huuleni kohtasivat Philipin huulet. Niin lämpimät, niin pehmeät...
En ehtinyt ajatella mitään, kun olin jo täysin mukana tässä hämmentävässä tapahtumassa, vastaten tämän miehen suudelmaan varoen. Ensisuudelmani... Annoin ensisuudelmani Philipille.
Enkä pitänyt sitä mitenkään huonona asiana, kun tarkemmin mietin.
"Philip... En oikein tiedä... Minun pitäisi lähteä kotiin pian." Kuiskasin hiljaa toiselle, mutta suljin suuni etten päästäisi mitään typerää ääntä. Se olisi ollut noloa... Tunsin miten mies siveli kylkeäni ja painoi minut hellästi maahan, riisumansa takin päälle ja suuteli hitaasti huuliani uudelleen.
Sydämeni takoi niin nopeaan... Laukkasi, kuin villihevonen... Sai minut hengittämään raskaammin. Tuulenvireet olivat niin viileitä ja saivat minut värähtelemään kylmästä. Kuitenkin Philipin lämmin keho sai samaan aikaan lämpimät aallot kehooni... Hänen kosketuksensa, hellät kätensä. Hän sai kasvoni punehtumaan vain pahemmin. Ja voi, miten hänen hengityksenä hyväili kuulasta ihoani... Sanat, joita hän kuiskaili korvaani hyväilivät mieltäni vain enemmän. En saattanut sanoa mitään, vain maata siinä... Tuntea kaiken sen hellyyden ja lämmön, mitä toinen minulle vain saattoi antaa.
En voinut kieltää pientä hämmennystä huulista, jotka lipuivat kehollani alemmas... Ensin kaulalleni saaden minut inahtamaan ja sen myötä häpeämään ääntelyäni. Ja sitten... Hitaasti solisluilleni ja rintakehälle. Hengitykseni katkeili paikoittain, kun jouduin vetämään nopeasti henkeä kaiken tämän johdosta. Miten se saattoikaan tuntua näin... Hyvältä... Lämpimältä...? En käsittänyt tätä tunteiden määrää, miten ne saivat kehoni värähtelemään kosketuksissaan. Henkäilyni oli hämmentävää... Miten se tuli niin syvältä, tämä tunne... Philipin huulet alkoivat olla lähellä... En edes tiedä. Se sai minut ynähtämään ja kosketus... Se sai selkäni kaartumaan ja minut vetämään henkeä terävästi.
"Ah... Philip...".
Hänen kätensä... Sormensa lomittain omieni kanssa... Hänen kehonsa vasten omaa, nautinnosta värisevää kehoani. Ja niin paljon lämpöä... Outoja tunteita. Kipua ja sanoinkuvaamatonta nautintoa... Lämpimät kyyneleet silmäkulmissani. Philipin hiljaiset sanat korvissani, ne saivat minut rauhoittumaan hetkessä... Silti värisin. Kaikki se... Tiedän vain, että kiedoin käteni tämän miehen selkään ja annoin hänen koskea kehooni... Ottaa minut, niin se kai täytyi ilmaista...
Miten rakastinkaan sitä.
Miten... Rakastinkaan Philipiä.
Sitä tämä kai oli...
Seuraavana aamuna kylmä totuus iski niin monella tapaa päälleni. Kotiin palattuani olin nukahtanut heti, kehooni oli särkenyt ja olin ollut muutenkin niin tokkurainen. Ei siinä vielä mitään, mutta isä ja äiti olivat lähes kuolleet huolesta, kun olin tullut niin myöhään kotiin. En ollut sanonut heille mitään, mitä Philipin kanssa oli tapahtunut... Siitä se riemu vasta olisikin revennyt.
Mutta aamu... Se oli sanalla sanoen järkyttävä. Joka paikkaan särki herätessäni ja tunsin alaseläsaäni vihlaisun. Anh...
Samassa oveni paukahti auki ja isäni ryntäsi sisään äiti kannoillaan.
"No niin poika! Nyt saa riittää! Eilinen oli viimeinen pisara, et mene enää linnan puutarhan ulkopuolelle, ennen kuin olet täysi-ikäinen!" Isä huusi minulle. Äiti näytti jokseenkin säikyltä, minä vain järkyttyneeltä.
"Mutta isä..." Yritin, turhaan.
"Ei muttia! En voi sallia sitä, että kruununprinssi juoksentelee rahvaan joukossa myöhään yöhön! Et enää mene pois linnan alueelta, onko selvä?!". Vastausta odottamatta nämä kaksi poistuivat huoneestani, mutta nousin ylös ja astelin ovelle. Avasin sen raolleen, kuullen ääntä sen takaa.
"Kultaseni, sinun ei pitäisi olla niin ankara Arthuria kohtaan... Emmekö voisi vain kertoa hänelle totuutta?".
"Se olisi kaiken huippu! Emme missään nimessä voi kertoa hänelle kirouksesta, hän vielä laittaisi sen toteen suutuspäissää!".
"Hän ei olisi vihainen, ellet sinä olisi tuollainen.". Kuuntelin vanhempieni kiistelyä ja seisoin oven takana ja avasin sen lopulta kunnolla.
"Mikä ihmeen kirous?" Kysyin vanhemmiltani, nyt tosin hämmentyneen oloisena. En jaksanut välittää kiellosta, halusin tietää totuuden.
"Arthur...! Tuota... Me..." Äiti aloitti, isän huokaistessa raskaasti.
"Kuule poika... Meidän pitää kai nyt kertoa sinulle. Tuota... Kun olit vastasyntynyt, ristiäisissäsi tapahtui hieman... No... Kutsuimme paikalle ainoastaan kolme haltiakummia neljän sijasta. Mutta... Neljäs kuitenkin saapui paikalle. Hän kirosi sinut kuolemaan kuudentenatoista syntymäpäivänäsi, mutta eräs haltiakummeista lievensi kiroustasi. Hän vaihtoi kuoleman sadan vuoden uneen".
Koko päivän olin istunut huoneessani, sängylläni kivusta huolimatta. Minä... Se kirous, se ei voinut olla totta! Isä ei voinut olla tosissaan... Miten?
Huomasin kyyneleet poskillani. Minä... Itkin?
Pyyhin nopeasti kyyneleet ja katsoin kostuneita käsiäni. Philip... Tarvitsen sinua... Tule tänne, hae minut pois. En halua menettää sinua... Sata vuotta? Sadan vuoden uni? Miten voisin ikinä... Ei. Philip... Tule ja sano, ettei se ole totta! Se ei voinut olla!
Kaaduin sängylleni itkien, kierähtäen ensin vatsalleni ja taas selälleni, painautuen peitteitä vasten. Oveni olin lukinnut jo aikoja sitten, ettei kukaan enää pääsisi huoneeseeni. Vedin syvään henkeä ja nielaisin varoen. Kaipasin Philipiä niin...
Hitaasti sivelin poskeani toisella kädelläni. Lämmin... Kuten Philipin sormet. Suljin silmäni ja hitaasti sivelin poskeani. Hitaasti toinen käteni siirtyi lantiolleni ja siveli sitä hiljaksiin. "Philip..." Huokaisin hiljaa ja vein kättäni hitaasti alavatsalleni. Tajusin ajattelevani Philipin käsiä omieni tilalla ja huokaisin uudestaan, nyt jo... Pulssini muuttuen. Muistelin eilistä iltaa ja samassa huomasin... Tunsin, miten kummalta housuni tuntuivat. Vein käteni alemmas ja jouduin puremaan hammastani, jotten inahtaisi. Vedin syvään henkeä ja hitaasti nostin käteni, upottaen sen pian housuihini.
"Philip... Anh..." Henkäisin ja selkäni kaartui hieman, kun silmäni suljettuina kuvittelin Philipin kädet hyväilemässä kehoani. Hänen huulensa... Sormensa, kätensä... Sanansa... Voihkaisin ja kaarsin selkääni entisestään, vääntyillen sängylläni pienesti... Kunnes lysähdin raskaasti hengittäen sängylleni, vetäen käteni hitaasti keholtani. Käännyin kyljelleni ja tunsin uudet kyyneleet silmissäni. Voi Philip...
Heräsin myöhään illalla outoon tunteeseen, tietämättä mikä sen oikein aiheutti. Ilta tosin oli jo niin pitkällä, että kaikki olivat jo nukkumassa... Nousin hitaasti ylös sängyltäni, inahtaen hieman kipua. Kuulin sen... Äänen, joka kutsui minua. Samassa näin hentoa valoa ja katsoin sänkyni vierelle. Nousin ylös, huomaten, miten huoneeni nurkassa olevan rukin värttinä hohti kuun kajossa. Oliko rukki aina ollut tuossa...?
Astelin hiljaa sen luo ja katselin sitä hiljaisena, tuntien yhä sen oudon kutsun... Nielaisin ja nostin hitaasti oikean käteni, katsoen sen etusormea. Tuntui, kuin se olisi sykkinyt... Kuin veri siinä olisi kuohunut virtaavan joen lailla. Hitaasti laskin sormeni sivelemään värttinää, en tiennyt edes miksi tein niin. Kuitenkin painoin sormeni vasten värttinää... Tunsin, miten sen terävä pää rikkoi sormeni ihon... Miten hitaasti veripisarat valtasivat värttinän pään... Sormeni... Kun astuin taaksepäin hämmentyneenä.
Sitten päässäni alkoi heittää. Hoipuin sängylleni asti selin ja lopulta kaaduin sille, kuin kuolleena. Mutta kirous vain kävi toteen... Ja vaivuin ennustettuun satavuotiseen uneen.
Samaan aikaan jokainen hovissa elävä ihminen koki saman kohtalon. Toinen toisensa jälkeen vaipui syvempään uneen... Kuningaspari, palvelijat... Piiat ja kokit, jopa hevoset talleissa... Jokainen kyyhkynen orrella, jokainen puukin tuntui seisahtaneen.
Ja jotta kukaan ei yrittäisi estää tätä kauheaa kirousta tapahtumasta, alkoi hiljaksiin linnan ympärille kohota orjantappuramuuri.
Ruusupensaikko vailla yhtäkään kukkaa.
Ainoastaan sivaltavat piikit.
~
Prinssi Ruususemme oma prinssi, Philip, istui lammen rannalla huokaillen samalla syvään. Hän oli hyvin huolissaan Arthurista, joka ei ollut käynyt hänen luonaan pitkään aikaan. Eihän muualla asuvalla Philipillä ollut ideaakaan siitä, että Arthur oli kuningasparin lapsi, hän vain kävi täällä sillä hänen isänsä työskenteli metsästäjänä. Mutta kun Philip nousi ylös ja lähti kylälle, mikäli löytäisi Arthurin sieltä, hän ei uskonut saavansa tietää sitä niinkin pian.
Hän asteli kylällä ja seuraili hälinää siellä. Ihmiset vaikuttivat levottomilta, puhuen kaikki jostain... Kirouksesta?
"Kuulitteko? Kirous on käynyt toteen! Kuningaspari ja heidän poikansa ovat kaikki nukahtaneet ja linna on muurin ympäröimä!" Selitti joku nainen, osoittaen kauemmas palatsin suuntaan. Philip oli aivan ymmällään tapahtumista, mitä kummaa tapahtui?
"Prinssi Arthur parka... Miten kamala kohtalo hänelle tulikaan...". Silloin Philip valpastui ja meni kyselemään naisilta enemmän.
Hän sai tietoonsa, että Arthur tosiaan asui linnassa... Philip oli tosiaankin hämmentynyt ja hieman järkyttynytkin. Oliko Arthur todella vaipunut satavuotiseen uneen? Ei voinut olla totta! Sen hän halusi itse nähdä, ennen kuin uskoisi mitään tuollaista!
Niinpä Philip lähti linnaa kohti, yli siltojen ja aina palatsia ympäröivän muurin luo. Hän katseli sitä ja alkoi etsiä kohtaa, josta olisi mahdollista työntyä läpi. Se kuitenkin osoittautui aika turhaksi, mutta Philip ei aikonut luovuttaa. Väkisin mies alkoi tunkea piikikkäiden oksien läpi, vaikka ne repivätki hänen kasvojaan ja vaatteitaan. Sisukkaasti nuorukainen puski piikkisen muurin läpi ja naarmuidena pääsi sen toiselle puolen.
Linnaan oli helppo päästä sisälle nyt, kun kaikki nukkuivat... Kuumeisesti tämä mies etsi rakasta Arthuriaan joka paikasta. Hän kävi läpi jokaisen huoneen, jokaisen käytävän, joka ikisen kolkan linnasta... Mutta ei löytänyt rakastettuaan.
Philip oli jo luopumassa toivosta, kun hän yhtäkkiä näki oven... Hitaasti mies asteli sen luo ja avasi oven, jonka takaa paljastuivat kierreportaat. Miehen silmissä pilkahti toivo, kun hän alkoi kiipeämään portaita ylös. Tämä saapui pian portaiden yläpäässä olevaan käytävään, jonka päässä häntä odotti uusi ovi...
Niin prinssin rakastettu kiirehti ovelle ja riuhtaisi sen auki...
Ja sen takaa hänelle paljastui se sydäntä särkevä näky. Siinä makasi hänen Arthurinsa... Nukkui, kuin kuollut. Niin kalpea, niin elottoman näköinen... Mutta hänen rintakehänsä kohoili hitaasti hengityksen tahtiin. Hitaasti Philip käveli sängyn vierelle ja otti nuoren prinssin hennosta kädestä kiinni, katsellen tämän nuoria, kauniita kasvoja.
"Voi Arthur... Miten toivoinkaan, ettei se olisi ollut totta... Olen niin pahoillani, rakkaani. Miksi et... Kertonut minulle...?" Philip kuiskasi hiljaa.
"Rakastan sinua...". Sitten Philip vielä painoi hellän suudelman rakkaansa huulille.
Jo toivonsa menettänyt Philip pysyi siinä, puristaen hellästi rakkaan prinssinsä kättä. Hän ei tahtonut lähteä tämän viereltä, ei mistään hinnasta... Vaikka kuolisi tuon vierelle, jos pakko olisi. Niin syvästi paloi Philipin rakkaus tätä kaunista, nuorta prinssiä kohtaan.
Hänen huomaamattaan alkoivat hitaasti muurit vajota takaisin maan alle, kadoten lopulta kokonaan... Hevoset heräsivät talleissa, samoin kyyhkyset orrella... Linnanväki huoneistaan, palvelijat, piiat ja kokit. Kuningasparikin heräsi uupuneen oloisena vuoteeltaan, hämmentyneenä.
Mutta tätä Philip ei tiennyt. Vasta sitten hän avasi silmänsä, kun tunsi hennon puristuksen kädessään. Hän nosti katseensa nähdäkseen, miten Arthur avasi kirkkaansiniset silmänsä... Ja hymyili Philipille mitä kauneinta hymyään.
"Arthur... Sinä heräsit...!" Philip älähti hämmentyneenä, äänessään selvää onnen kuplintaa.
"... Kiitos siitä kuuluu sinulle, Philip..." Vastasi tuo prinssi hänelle ja nousi hitaasti istumaan. Philip katsoi tätä nuorukaista yhtä lailla takaisin, tietämättä enää mitä sanoa tai tehdä.
"... Et käsitäkään miten onnellinen olen, kun olet siinä... Rakastan sinua, Philip".
Ja jälleen kerran näiden kahden huulet kohtasivat toisensa, niin hitaasti ja hellästi. Ovi sulkeutui kuin itsestään, kun nämä kaksi nuorukaista antautuivat toistensa syleilyyn...
Niin onnellisina...
Niin rakastuneina.
"Rakastan sinua... Prinssi ruususeni".
~~~
Tässä teille pitkän ajan tuloksena 'Prinssi Ruusunen'... Toivottavasti pidätte versiostani, armaat alamaiseni ♥
